Paripohdintaa -blogi

Maanantai, Helmikuu 17, 2020, 11:49 | Ei kommentteja »

Aikuisuuden korvilla olevat lapseni kysyivät mikä oli minun mielestäni heidän paras ikävaiheensa. Kysymys pysäytti minut pohtimaan suhdettani menneeseen ja tulevaan. Jäin miettimään olinko jotenkin erityisen onnellinen heidän vauvavaiheestaan tai kun sain seurata kaikkien uusien taitojen oppimista ensimmäisinä taaperovuosina. Oliko lasten kouluajassa jotain kirkkaita jaksoja, joihin haluaisin palata? Entä nuoruuden myrskyjen keskelle tai aikuisuuden porteille siirryttäessä? Kaipaanko jotain vaihetta uudelleen elettäväksi?

Vastaus on selkeä eli en kaipaa. Joskus olen jopa kokenut olevani huono vanhempi, kun en nostalgisesti haikaile johonkin ihanaan vaipantuoksuiseen tai vaaleanpunaiseen jo menneeseen lasten elämänvaiheeseen. En osaa katsoa mennyttä vain yhdestä näkökulmasta. Kaikkiin vaiheisiin vanhempana on liittynyt iloa ja surua, hyvää mieltä ja kipua. Elämässä harvoin on vain yhtä tunnetta kerrallaan. Siten mikään vaihe ei poikkea toisesta tai ole erityisellä tavalla muita täydellisempi. 

Jäin miettimään myös suhdettani tulevaan. Odotanko sen tuovan jotain uutta ainutlaatuisen erityistä? Paras hetkeni ei ole tulevassakaan, sillä ajattelen sen olevan vielä sumuverhon takana. Jos olisin elänyt vuoteni odottaen lasten joskus kasvavan ja muuttuvan, olisin tehnyt helposti väkivaltaa sille kasvulle ja kehitykselle, joka oli heissä vasta idullaan. Tulevaisuuden ohjaaminen on hankalaa ja käytännössä mahdotonta, kun kyseessä on ihmislapsen kasvu. Mitä minä olen siihen puuttumaan ja peloillani sitä rajaamaan?

Menneisyyteen tarttuminen estää näkemästä tätä hetkeä ja pakottaa jossittelemaan jatkuvasti. Tulevaisuuteen jatkuva kurkkiminen voi pelottaa ja laittaa varustautumaan kaikkiin mahdollisiin uhkiin, jotka eivät ehkä koskaan toteudu. 

Paras hetki elämässä on tämä hetki. En ole kovin innokas muistelemaan menneitä, sillä sinne jääneitä asioita on mahdotonta enää muuksi muuttaa tai uudestaan palauttaa. Tulevaisuuteen suhtaudun luottavaisin mielin ja annan sen tulla omalla painollaan. Niin tai näin, paras hetki on nyt. Kellun ja kuuntelen, lepään ja katselen, toimin ja ihmettelen. Valmis ei tarvitse olla, mennyt meni menojaan, tulevaisuus pitää salaisuudet itsellään.

Tässä ja nyt on paras hetki.


Torstai, Joulukuu 19, 2019, 07:48 | Ei kommentteja »

Töissä voi aina tehdä asiat vielä paremmin ja perusteellisemmin, vanhempana voisin olla entistä läsnäolevampi, puolisona huomata toinen herkemmin, naapurina voisin olla ystävällisempi, lapsena kiinnostuneempi, harrastuskaverina kannustavampi, liikkujana aktiiviisempi, syöjänä terveellisempi, hengittäjänä tehokkaampi...

Kaikesta tulee koko ajan enemmän ja enemmän tietoa ja tutkimusta ja minä siinä perässä yritän räpiköidä ja poimia kaikki itselleni merkitykselliset ja tarpeelliset. Aina voi tehdä paremmin, tehokkaammin, isommin tai näkyvämmin. Mutta nyt en vain saa kiinni, taidan luovuttaa, olkoon. Pitäkää siis tunkkinne. Haluaisin irrottaa, antaa olla ja mennä. Mutta kun kaikesta irrottautumisenkin on joku toinen tehnyt niin tyylikkäästi ja rohkeasti, ei taida sekään onnistua.

Tänä syksynä olen miettinyt paljon armollisuutta itseä kohtaan, muodikkaasti "itsemyötätuntoa". Jotenkin minulle on helppoa olla armollinen muita kohtaan ja antaa anteeksi erilaisia erehdyksiä ja epäonnistumisia. Mutta kun on koko ajan oman nahkansa alla, on vaikea armahtaa.  Peilistä tuijottaa ja muistuttaa sama keskeneräinen, kuinka nyt tuolle antaa anteeksi.

Erään tutkimuksen mukaan terapeutit, jotka kykenivät olemaan myötätuntoisia itseään kohtaan, pystyivät pitämään kehonsa kortisolitasot normaaleina työpäivänsä aikana. Ei siis stressi päässyt iskemään.

Aina en pysty, en jaksa tai osaa. Ja ei tarvitsekaan. Stressihän siitä vaan tulee. Taputtele tai halaa itseäsi. Tänään oli aika rankka päivä, mutta selvisit siitä. Ihan hyvä ja riittävä olet nyt. Et suoritustesi vuoksi, vaan vain siksi että olet. Ja jos tänään ei kaikki mennyt ihan nappiin, aina saa uskoa uuteen parempaan.


Tiistai, Marraskuu 19, 2019, 17:05 | Ei kommentteja »

Lehtimyyjä kauppasi minulle kovasti erästä sisustuslehteä. Kun en kaikista hyvistä tarjouksista huolimatta innostunut, hän ehdotti että hankkisin lehden puolisolleni joululahjaksi. Ja kun tuli vielä ilmi, että puolisoni juuret ovat Pohjanmaalla, niin: "Kyllähän silloon mies sisustusleheren kestää".

Miesparat tämän ajan maailmassa. Kovin on kapea monen tila olla ja hengittää, jos riskinä on, että sisustuslehden lukeminen voi sitä miehisyyttä ravistaa tai tuhota. Katsoin jokin aika sitten melko vahvan Docventures-dokumentin vankilassa toteutetusta terapiasta, jossa rankalla ja erittäin fyysisellä otteella sukellettiin miesten syviin kipuihin ja kosketukseen kadonneiden tunteiden kanssa. Niin oli pienestä pitäen syvälle painettu monet (kipeät) tunteet ja niitä väkivallalla peitetty. Jäin miettimään, että mikä tässä ajassa ja maailmassa on pielessä, kun ei ole tilaa olla omanlaisensa ja tunteiden kanssa tasapainossa. Tai ainakin kosketuksessa tunteisiinsa, jos tasapaino välillä onkin hukassa.

Edes Disney-maailmassa ei miehellä ole kovin monenlaisia rooleja. Ovat ehkä suuna päänä sankareina, mutta onko edes nimeä kaikille prinsseille annettu. Riittää kun pelastat prinsessan ja olet tosi mies. Tai sitten olet ultimaattinen pahis, joka se nyt ainakin on lukossa tunteidensa kanssa.

Olkaa siis miehet ihan sellaisia kuin haluatte olla. Kunnioitus vahvistuu, kun uskaltaa näyttää itsestään myös muuta kuin miehistä uhoa ja kilpailua. Tulkaa tutuiksi omien tunteidenne kanssa, älkää niin paljon meitä naisia pelätkö. Hukassa taitavat olla monet naisetkin sisimpänsä äärellä. Mukavampaa olisi yhdessä eksyä ja maailmaa ihmetellä, ei silloin niin paljon edes pelottaisi.


Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 11:00 | Ei kommentteja »

Katsoin erästä brittisarjaa, jossa pienenä ja lyhyenä sivujuonteena oli isän kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja kuinka hän siirsi tätä asennetta pieniin poikiinsa. Tuo isän asenne jäi mieltäni askarruttamaan. Isä pelkäsi, että pojat joutuvat potentiaalisen homoseksuaalisuutensa vuoksi myöhemmin elämässään kiusatuksi. Siksi hän teki kaikkensa eli pelotteli, uhkaili ja kiristi poikiaan, jotta nämä eivät ikinä päätyisi tuohon "kammottavaan tilaan". Pohjimmiltaan hän kuitenkin halusi lapsilleen vain parasta ja hyvää, vaikka katsojan sydäntä isän julmuus ja keinot kylmäsivät.

Vanhempien hyvät aikeet, toiveet ja unelmat voivat johtaa lapsen omien unelmien ja toiveiden kuolemaan tai kutistumiseen. Olen usein onnitellut itseäni siitä, etten ole pyrkinyt tyrkyttämään lapsilleni juurikaan omia odotuksiani ja toiveitani. He ovat mielestäni saaneet kulkea omia polkujaan äidin liikaa puuttumatta. Näihän sitä on voinut omassa kuplassaan kuvitella, kun ei anna lapsilleen suunvuoroa. Sainkin hyvän ja napakan palautteen jokin aika sitten, kun minun todettiin tarjoavan liian valmiita vastauksia ja estän siten heitä tekemästä omia valintojaan ja virheitään. En kuulema voi elää heidän elämäänsä. Palaute kolahti, sillä näin muka aina hyvää lapsilleni toivomalla olenkin estämässä heidän mahdollisuuksiaan kulkea omia polkujaan.


Tämä saamani palaute ja kohtaaminen ei ollut itselleni aivan helppo tai kivuton. Vanhempana lähdin rullaamaan ajatuksissani lävitse kaikkia niitä hetkiä, joissa olen tajuamattani estänyt mahdollisuuden nuoren omaan elämään ja virheisiin. Toki olen usein ajatellut, että aina pitäisi jäädä lapsen ja vanhempien suhteesta jotain käsiteltävää ja läpikäytävää tulevaisuuden terapiaan. Jotenkin vain sydäntäni kirpaisee, jos kivut ja surut syntyvätkin minun jaloista ja hyväntahtoisista aikeistani. 


Pyysin anteeksi tuppautumistani aikuisen lapseni elämään, onneksi puheyhteys vielä säilyi. Kai kaikki toivo ei ole minunkaan suhteeni menetetty, kun sain vastauksen: "Eipä mitään, rakkaudellahan sinä vain". Jatkossa pyrin toimimaan kuin aikoinaan lasten kiipeillessä kiipeilytelineissä. Katsoin vain etäältä, kannustin ja innostin. Tarvittaessa jopa käänsin katseeni pois, kun minua pelotti liikaa. Elämässä taitaa olla ihan riittävästi pelättävää ja haasteellista ihan itsekin löydettäväksi, turhaan minä niitä omia pelkojani ja huoliani seuraavalle sukupolvelle siirrän.

- Sari -


Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 10:56 | Ei kommentteja »

1) Anna aikaa, älä hötkyile.
En aina itsekään oikein hahmota mitä haluan tai tarvitsen. On hankala nopeasti ja selkeästi avata sinulle päässäni vellovaa sekamelskaa.


2) Jos vaan joskus jaksat, niin näe minut.
Ei sitä koko ajan jaksa eikä tarvitse toista ymmärtää ja syväluotaavasti analysoida. En minäkään jaksa sinua aina ja jatkuvasti täysin ymmärtää. Ihan hyvä, jos kuitenkin joskus. Eipähän pääse silloin sanomaan, että ”kun sinä et koskaan”.


3) Tule välillä viereen ja kosketa.
Ihan vaan siinä ohimennen ja huomaamatta. Ei suurta numeroa, arjen keskellä, hellästi tai kiihkeästi.


4) Yllätä joskus halulla.
Vuosienkin jälkeen edelleen pohdin, että kelpaanko tai riitänkö. Jos kelpaan ja riitän sinulle, en vastusta sitä, että sen ilmaiset.


5) Avaa jotain myös itsestäsi.
Kun kerran tässä yhdessä ollaan, niin kerrothan minulle mistä unelmoit, mitä pelkäät ja mistä pidät. Luottamus vahvistuu, kun jakaa toisen kanssa luottamuksellisia asioita.


6) Ollaan yhdessä armollisia ja joustavia.
Valmiita tuskin olemme koskaan. Myös muutoksia on luvassa niin sinussa, minussa kuin meissä. Joskus muutokset sitovat meitä yhteen, joskus niissä on riskinä erkaantuminen.


7) Otathan kaiken vastaan kanssani yhdessä lempeästi.
Tuohon toiveeseen kiteytyy loppuen lopuksi aika moni asia. Lupaan tehdä myös oman osani. Minun on hyvä kanssasi.

-Sari-


Created with Woo®
Copyright © Kasvutila Oy 2019 
All Rights Reserved.