Paripohdintaa -blogi

Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 10:52 | Ei kommentteja »

Vuosikausia loman alkaessa törmäsimme usein yhteen. Toiveet ja unelmat vihdoinkin yhteisestä vapaasta ajasta olivat kovin erilaiset. Toinen odotti paljon yhteistä aikaa ja tekemistä, toinen kaipasi omaa tilaa ja latautumisaikaa. Ja kun tähän vielä liitettiin lasten, sukulaisten tai ystävien toiveet ja odotukset, olivat lomanalut aika ruutia täynnä olevia tynnyreitä. Itse kaipasin nopeasti edes jotain alustavaa suunnitelmaa ja aikataulua loma-ajalle, kun taas kumppani toivoi suunnittelematonta ja spontaania olemista. Jotenkin kuvaavaa tälle oli myös se, että seuraavan loman koittaessa toiveet saattoivat ollakin aivan toisin päin.


Loman alussa saatoimme tehdä pitkää listaa kaikista niistä mahdollisista paikoista ja tapahtumista, joihin nelihenkinen perheemme halusi. Lista oli uuvuttava ja käytännössä aika mahdoton toteuttaa yhden loman aikana. Ja vaikka sitten juoksimme läpi mahdollisimman monipuolisesti kaikkien toiveita läpi, loman lopussa ei ollut kovin tyytyväinen, levollinen ja latautunut olo.


Jossain vaiheessa aloimme ajatella koko loma-aikaa hieman uudesta näkökulmasta. Usein noiden pomppulinnojen, pallomerien, uintiretkien, Linnanmäkien, mökkireissujen jne. taustalla olikin jokin tarve. Ei siis itsessään PowerPark, vaan esimerkiksi jännittävien uusien kokemuksien kokeminen. Tai ei itsessään Ruotsin risteily, vaan yhdessä oleminen ilman kotitöiden vastuita. Ei itsessään pyöräretki Turun saaristoon, vaan liikkuminen yhdessä.


Omien lomiin liittyvien tarpeiden tunnistaminen ei ollut eikä edelleenkään aina ole helppoa. Sitä pitää pieni rehellinen hetki uhrata ensin omassa päässä ajatukselle omista tarpeista. Kaipaanko omaa lepoaikaa, uusia kokemuksia, yhteistä iloa tai kiireetöntä aikaa? Haluanko tilaan luovuudelle vai vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joita ei arjessa kerkiä tai jaksa?


Muutaman lomapäivän jälkeen istahdamme koko perhe hyvän aamupalan jälkeen ja avoimella mielellä miettimään ja kuuntelemaan, mitä kaikkia tarpeita lomaan itse kullakin liittyi. Pienempinä lapset kaipasivat hieman apua, myöhemmin olivat usein taitavampia kuin aikuiset sanottamaan tarpeitaan. On hyvä kuulla toisten toiveista ja tarpeista, turha arvailu ja toisen puolesta ajattelu jäi vähemmälle (ja ainakin minulla vapauttaa rutkasti energiaa, kun ei tarvitse suunnitella kaikkea toisten puolesta…). Hyvältä tuntuu myös saada kertoa omista tarpeistaan ja tulla myös kuulluksi niiden suhteen. Tämän jälkeen on helpompaa lähteä miettimään loma-aikaa ja samalla huolehditaan siitä, että jokaisen tarpeet tulevat huomioiduiksi. Hauskasti myös tarpeista käsin lähteminen tarjoaa usein ihan uudenlaisia ratkaisuja loma-ajan käyttöön. Aina ei tarvitse lähteä kauas, vaan tarpeet voivat täyttyä aivan lähipiirissäkin.


Taidanpa ryhtyä aamupalan laittoon, tämän kesän suunnitelmat vielä tekemättä…


Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 10:49 | Ei kommentteja »

Jokin aika sitten olin tilanteessa, joka saattoi minut ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka ohut on se raja, jonka jälkeen minua ei ole tässä ajassa tai sitten läheisiäni ei ole täällä enää kanssani. Tavallisesti arki vie ajatukseni, kiire täyttää päivät (ja joskus yöt) ja oravanpyörässä pyöriessä ei paljon kerkiä tärkeitä asioita miettimään. Niin monet asiat sujahtavat "to do" -listalla kärkeen, aivan kuin kukaan muu ei työmaailmassa voisi paikkaani täyttää.


Vauhtisokeus hämärtää ja epäolennaiset helposti kiilaavat olennaisten edelle. Tarvitaan pysähtymistä, jotta olennainen löytyy. Sairaalapedillä maatessani sujahtikin mieleeni suuresti ihailemani Marimekon Kirsti Paakkasen suuhun laitettu ajatus: "Tee töitä niinkuin eläisit tuhat vuotta, rakasta niinkuin tämä päivä olisi viimeinen."


Elämässä ei loppuen lopuksi ole paljon todella tärkeitä asioita. Teorian tasolla kärkijoukoissa minulla noiden tärkeiden asioiden listalla on kumppanini, jonka kanssa on loppuen lopuksi oikein mukava elämää yhdessä elellä. Miten usein kuitenkin toimin ja elän kuin juuri tuo suhde olisi itsestäänselvyys tai toinen aina vaan siinä mukana kulkemassa? Elän arjessani yleensä niin, että Paakkasen ajatus kääntyy perversioksi: "Tee töitä niinkuin tämä päivä olisi viimeinen, rakasta niinkuin eläisit tuhat vuotta."

 
Työelämä (tai muu harrastelu) uuvuttaa, jos aika on aina kortilla. Sellaista näen työnohjaajana aivan liian paljon. Ei työ tekemällä lopu. Mutta aika itselle tärkeiden ihmisten kanssa loppuu jonain hetkenä. Joskus dramaattisesti, joskus suunnitellusti. Miten siis käytän tämän kallisarvoisen ajan viisaasti ja hellästi, jottei tarvitse sitten jossitella? Miten tänään näytän toiselle ihmiselle, että hän on minulle tärkein?

 
- Sari -


Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 10:46 | Ei kommentteja »

Olen tyypillinen 1970-luvun kasvatti. Pärjään, osaan ja selviän. Olen ahkera ja aikaansaava. Kaiken kaikkiaan olen kovin reipas ja itsenäinen. En halua olla kenellekään  rasitteeksi, vaan pyrin hoitamaan hommani napakasti ajallaan, jotta ei kukaan pääse moittimaan minua laiskaksi tai lusmuilijaksi. Duunia tämän eteen on täytynyt tehdä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

 
Pelottavaa on, että olen noissa pääni sisään syöpyneissä tavoitteissani onnistunut ainakin omasta mielestäni kiitettävän hyvin. Olen tehokas ja helposti unohdan omat tarpeeni, jotta muilla olisi hyvä. Ongelmana on vain se, että jossain vaiheessa nuppi ja kuppi täyttyvät. Ratkeaminen tapahtuu läheisten mielestä yllättäen, kun on pitkään pantannut omia toiveitaan ja tarpeitaan. Rankkaa on myös oma kokemus totaalisesta epäonnistumisesta, kun ei enää jaksanutkaan joustaa.


Kokemus etten saavuta noita kaikkia työläitä tavoitteita murtaa itseluottamustani. En osannutkaan ja en taida kuitenkaan riittää. Miksi en jaksa enempää? Jään häpeäni keskellä miettimään, kuka tai mikä tavoitteeni viime kädessä määrittelee. Kun omat voimat loppuvat, jostain pitäisi kuulua ääni: "Sinä olet hyvä juuri tuollaisena." Ei ole hassumpaa, jos ne sanat pystyy minulle sanomaan kumppanini. Mutta samalla ymmärrän, että joudumme tuon toiveen kanssa pian jatkuvaan vakuuttelun kierteeseen. Onko toinen vierelläni ja kanssani vain vakuuttaakseen, että olen hyvä ja riittävä?

 
On tultava tietoiseksi kaikesta turhasta taakasta, jota kantaa mukanaan ihmissuhteisiinsa menneisyydestä. Sitten on osattava päästää irti. On raivattava uutta tilaa hengittää ja ajatella toisella tavalla. Vuosien varrella palaan tähän jatkuvasti uudelleen parisuhteessani. Teen itsestäni edelleen uusia ja hämmentäviä löytöjä. Kaipaan ja tarjoan itselleni yhä uudelleen armollisuutta. Minä riitän ja olen hyvä tällaisena. Ja tarjoan armollisuutta myös kumppanilleni, jonka tärkein tehtävä ei loppuen lopuksi ole minua eheyttää tai terapoida. Mutta siinä tuo kuitenkin rinnallani kulkee, ihmettelee ja on minulle armollinen.

 
-Sari-

 


Lauantai, Marraskuu 9, 2019, 10:39 | Ei kommentteja »

"Tyhjään pesään ei saisi jäädä tyhjiä sänkyjä muualle kuin entisiin lastenhuoneisiin." Ehkäpä tuo asiayhteydestään irrottamani Matti J. Kurosen toteamus on ollut tiedostamatta ohjenuoranamme, kun ryhdyimme loppukesästä tuumasta toimeen eli pesän tyhjennykseen.


Varsinainen kipinä tavaroiden läpikäyntiin oli nuorimmaisen kotoa muutto. Hänen muuttonsa realisoi uuden elämänvaiheemme vielä konkreettisemmin kuin esikoisen lähtö parisen vuotta sitten. Lasten liikehdintä liikuttaa meitä, edelleen.

 
Tuttujen huoneiden ja kaappien tyhjeneminen kouraisee. Silti pesäntyhjennys ei ole vain luopumista ja alasajoa. Se on elämän inventaariota ja sellaisena myös vapauttavaa. Iso elämäntehtävä ja unelma on kääntynyt uuteen vaiheeseen ja siitä kiitollisena on aika uusille unelmille. "Tyhjäkin on tilaa ja tyhjä on täynnä vielä keksimättömiä mahdollisuuksia", toteaa Matti J. Kuronen.


Pesäntyhjennyksen lomassa vahvistui pitkään taustalla virinnyt pohdinta uudesta kodista. Asunnon etsintä kävi kuumana etenkin alkusyksystä. Tämä lisäsi löylyä pesän tyhjennykseen, jotta mahdollinen muutto sekä alku uudessa kodissa olisi helpompi. Tämä on tuonut tyhjennysprosessiin myös kiirettä ja painetta.

Alkusyksyn ajan jälkikasvu on kyllästymiseen saakka päässyt vastailemaan kysymyksiimme: "Mitäs tälle tehdään, haluatko tätä säilyttää, tarvitsetko tuota, meiltä löytyisi tällainenkin, jos haluat...? Esikoinen on saanut tottua tähän vähän pidemmällä aikajänteellä, mutta nuoremmalle kaikki tuli äkkiä. Raukkaparka joutui lyhyessä ajassa sekä seulomaan läpi omat tavaransa (ja elämänhistoriansa) että ottamaan kantaa tulevaisuuden tarpeisiinsa, vaikka omillaan asumisesta ei vielä ollut kokemusta.


Syksyn edetessä tahtimme on hidastunut. Vuosien varrella kertyneen seulonta ja uudelleensijoittaminen ei ole kaiken osalta ihan niin helppoa ja nopeaa. Myöskään uutta ja sopivaa kotia ei ole aivan yksinkertaista ratkaista, kun ei ole ihan pakko just nyt muuttaa. Vanhassa kodissakin on puolensa (kun se vaan olisi pyörämatkan päässä työpaikalta). Ei kai tässä nyt lopulta niin kiire ole ja hiljaa hyvä tulee.

 
Projekti silti jatkuu ja kotikäynneillään lapsemme joutuvat vielä jonkin aikaa vastailemaan noihin samoihin kysymyksiimme tavaroiden äärellä. Lieneekö pesäntyhjennysvietin sijaan sittenkin kyse pesänrakennusvietin uudesta muodosta? Jälkikasvun varustamisesta ja omasta uudelleen asemoinnista?

 
Aiemmin siteeraamani Matti J. Kurosen lauseet löytyvät hänen kirjastaan "Vihdoinkin kahden" (Kirjapaja). Minulle tuohon kirjan nimeen kätkeytyy ambivalenssi, jota mieli tässä touhussa kaiketi työstää.


Btw. Parisänkymme lisäksi meillä ei sänkyjä muualla ollutkaan kuin lasten huoneissa ja niistäkin kaksi sänkyä kolmesta on nyt lähtenyt ja jäljellä pari patjaa. Välillä ajatus viivähtää tyhjentyneiden huoneiden rakkaissa muistoissa, mutta sitä vahvemmin kuitenkin sieltä muuttaneiden uusissa seikkailuissa. Tyhjentyneet tilat puolestaan toimivat työhuoneena, väliaikaisena 'kuntosalina' ja vuodesohvaakin jo pohditaan.

-Marko-

 


Perjantai, Heinäkuu 5, 2019, 06:45 | Ei kommentteja »

Arkinen jutustelu vanhemman kanssa on lapsen kasvulle tärkeää. Se luo pohjaa lapsen ja vanhemman hyvälle suhteelle. Oivallisia jutustelutuokiot ovat ihan tavallisten kotihommien äärellä. Onnellinen myös se vanhempi, joka voi olla kotona vastassa, kun lapset tulevat koulusta. Itselleni tällainen mahdollisuus oli valitettavasti harvinaista herkkua. 

Lapsiperhevaiheessa pyrimme vaihtelevalla menestyksellä toteuttamaan päivittäin yhteisen ateriahetken. Siinä oli hyvä sauma jakaa kuulumisia ja tapahtumia toisinaan enempi ja toisinaan vähempi. Muistan, kun minua välillä harmitti, jos en syystä tai toisesta (yleensä töiden vuoksi) ehtinyt mukaan syömään. Koin jääväni paitsi jostain. Lasten kasvaessa ja harrastusten pyörityksessä pyrimme toteuttamaan yhteisen ateriahetken ainakin viikonloppuna.

Loppukesästä nuorempikin lapsista muutti kotoa pois. Nyt kotona käydessään he ovat välillä ihmetelleet tyhjiä ruokakomeroitamme ja kummastelleet sitä että emme päivittäin teekään ruokaa tai ole samaan aikaan syömässä. Huoltaan he ovat jakaneet kaveripiirissään ja saaneet toisiltaan vertaistukea. Emme ole siis ainoat.

Tässä päivänä eräänä teimme pitkästä aikaa vaimon kanssa ruokaa arki-iltana ja söimme yhdessä. Tapahtuman yhteydessä minulta pääsi ääneen ajatus, että onpa kiva leikkiä kotia. Oli sellainen vähän hassu ja epätodellinen, mutta mukava ja lämmin olo. Samanlainen tunne oli silloin joskus nuorena opiskelijaparina pienen keittiöpöydän ääressä. 

Jos lapset ja vanhemmat tarvitsevat yhteisiä jutusteluhetkiä arkeen, niin tarvitsee myös parisuhde. Se voi olla hassua ja epätodellista, mutta myös lämmintä ja mukavaa, kun antaa sille mahdollisuuden. 

 
-Marko-

 


Created with Woo®
Copyright © Kasvutila Oy 2019 
All Rights Reserved.